Tarrasin kiinni tietokone pöytään ja suljin silmät, yritin ajatella kaikkea muuta kuin sitä, mikä oli pian tunkeutumassa pyytämättä mieleeni.
Yritin kuunnella musiikkia, jospa se hieman edes rauhoittaisi, turhaan.
Musiikkikin kuulosti vääränlaiselta, se soi liian kovaa, tai liian hiljaa, oli se sitten instrumentaalista, poppia tai raskastakin raskaampaa metallia, se ei rauhoittanut.
Mutta jokainen pienikin liike, ihan pienen pienikin silmäluomen räpäytys ahdisti aina vain enemmän.
En päässyt ajatusta eroon, että pian muuttuisin taas siksi samaksi hulluksi.
Hulluksi, jota en haluaisi tavata edes kerran viikossa.
Hulluksi, jota kukaan ei ymmärrä, vaikka kovasti varmaan haluaisi, jota kukaan ei osaa auttaa, ei edes nämä samperin lääkkeet.
Olin taas muuttumassa siksi hallitsemattomaksi hulluksi, joka ei ymmärrä mitään enää, joka on oman sekavan ja häiriintyneen mielensä vanki.
Yritin hillitä itseni, sano itselleni "rauhoitu, mitään ahdistavaa ei ole tapahtunut", mutta ajatuskin siitä, että pian kohtaus saisi minusta vallan, sai sydämeni iskemään aina vain nopeampaa.
Avasin silmäni, mutta kaikki näkemäni teki olostani vain kauheamman, suljin silmäni uudestaan, en halunnut nähdä sitä julmaa maailmaa, jossa elin.
Yritin hengittää rauhallisesti, mutten onnistunut.
Sykkeeni nousi, hengitykseni muuttui nopeaksi ja pinnalliseksi ja pian minun oli todella vaikea saada henkeä.
Haukoin henkeä ja tunsin maailman hiljalleen katoavan ympäriltäni, kuin pyörtyisin ihan kohta.
Pakokauhu hallinnan menettämisestä valtasi mieleni piinallisen hitain askelin ja suolaiset paniikin kyyneleet alkoivat tipahtelemaan alas poskipäiltäni.
Jälleen tämänkin päivän tappelu oli ollut turha, se oli vienyt minut taas mukanaan vähintään pariksi tunniksi.
Tässä tämän ihmisen arki.
