Lainasin eilen kirjastosta Mivouksen kanssa mielisairaustietokirjan, masennuksen itsehoitokirjoja ja itsemurhasta kertovan kirjan, yksinkertasesti siks koska semmoset kirjat kiinnostaa mua. Oon lukenu niistä jo kohta 2 yhen vuorokauden aikana ja ne on herättäny mussa paljon ajatuksia, niin negatiivisia kuin positiivisia. Varsinki tämä itsemurhasta kertova, jota luen nyt parhaillaan.
En todellakaan ole ainoa, jonka mielessä itsemurha on käynyt edes kerran elämässä. Itsemurha ei aina tarkoita sitä, että haluaisi tosiaan kuolla, vaan sitä, että se tuntuu ainoalta tavalta päästä ahdingosta ulos. Ja monesti itsemurhaa yrittänyt, oikeassa ahdingossa ja ongelmissa rypevä ihminen saa syytökset niskaansa siitä, kun yritti tappaa itsensä.
Itsemurhaa yrittävää tai yrittänyttä ei missään nimessä sais syyllistää, ei koskaan... Onneton ihminen yrittää itsemurhalla päästä pakoon tätä kamalaa oloaan, jossa velloo joka ikinen päivä. Tällä tavoin (vaikka kylläkin ei terveellä tavalla) onneton ihminen yrittää auttaa itseään unohtamaan edes hetkeksi pahan olonsa. Terveen ihmisen on sitä niin tajuttoman vaikea ymmärtää ja pitää hyvinkin häpeällisenä ja törkeänä sitä, että on yrittänyt lähteä... Ihan kuin itsemurhaa yrittänyt karkaisi velvollisuuksiaan ikuiseen lepoon. Mutta joskus tälle oikulliselle ihmismielelle jokin takaisku on ehdoton viimeinen pisara.
Onneksi mä ymmärrän tuosta kirjasta sen, mitä se yrittää lukijalleen kertoa. Oon kokenut jo tähän ikään mennessä vaikka minkälaista, sekä hyvää että pahaa, hyvinkin paljon kaikenlaista ku ajattelee, että oon vasta 17. Ennen vanhaan tähän ikään mennessä ei oltu koettu suurinpiirtein mitään sen kummallisempaa, työt hoidettiin karjatilalla perheen kanssa ja niin edelleen.
Oon kyl omalla tavalla onnellinen mun elämästä ku luen noita tarinoita tuosta kirjasta itsemurhan tehneistä ja niiden omaisten nykyisestä elämästä. Niitä lukiessa mulle syttyy syvälle sisimpään pienen pieni toivon liekki. Mulla on itseasiassa asiat ihan hyvi ku vertaa niihin, jotka tosiaan on päätyny siihen viimeiseen pisteeseen, josta ei oo enää tietä takaisin, ei vaikka kuinka Jumalalta rukoilis ja yrittäis poppakonstein herättää kuollutta henkiin.
Vaikka mua psyykkiset sairaudet rasittaakin henkisesti, mä silti pysyn pystyssä lääkkeiden, rakastavien läheisten ja nuorisopoliklinikan pienen onnenpotkun avulla. Muuten mä oon ihan kunnossa, mulla ei oo sen kummempia fyysisiä ongelmia, mun vanhemmat on yhdessäja välit vanhempiin on hyvät, mulla on menestyvä isosisko, mulla on rakastava poikaystävä, en oo ylipainoinen, en alipainoinen, mun kaikki aistit toimii niinku pitää, kaikki elimet kunnossa ja raajat toimii niinku pitää. Mitä tässä toisaalta siis valittamaan ? Harmi vaan ku psyykkiset sairaudet on niin raakoja ihmistä kohtaan, nii ne voi kaataa hetkessä koko maailman...
"Voi ku ihmiset ymmärtäis paremmin toisiaan
Voi ku ihmiskunta ois parempi ku nyt, yks pieni pyyntö vaan
Jos ihmiset vaan ymmärtäis ja rakastais paremmin
Jos ihmiset ois suvaitsevaisia ja ystävällisiä
Ei syntyis niin paljon väärinkäsityksiä
Monta kyyneltä ja veripisaraa jäis varmasti vuodattamatta."
Jos tässä hyvinvointivaltiossa oikeesti vilpittömästi edes lääkärit välittäis ns. "heikommista" ja "huonommista" kansalaisista kuten työttömistä, vanhoista, sairaista ja mielenvikaisista nii tää olis paljon parempi maa...
Suomi mukamas hyvinvointivaltio. Täällähän vasta terveydenhuolto perseestä onki, vaikkaki ei maksullista. Me edes jollain tavoin onnettomat ollaan pahoinvointikansa hyvinvointivaltiossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti