Slowly eating me, slowly killing me...

,

Ei mitään uusia hyviä uutisia luvassa, pahoittelen. Asiat menee taas paskasti. Ei silleen, että mun elämässä ois jotain vikaa konkreettisesti, mun parisuhteessa tai mun perhe-elämässä, koulussa tai vastaavassa, ei, vaan mun mielessä. Tää kaikki on mun mielessä. Ja tää mielisairauksien taakka on mulle liian raskas pidemmän päälle.

Monen vuoden masennus, jatkuva ahdistus, BED ja paniikkihäiriö. Ja näin pieni ja nuori ihminen, näin heikko kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden hyvät asiat oliki valhetta. Kaiken sen jälkeen, ku hyvät asiat kaatu niskaan muuttuen mun koko maailman tuhoavaks.

Miten mä jaksan ? Miten mä oon pystyny heittämään sen ajatuksen pois, että voisin vaan hirttäytyä johonki enkä koskaan enää palais tähän maailmaan, näkis vuodenaikoja, kuulis Jeren pehmeää ääntä, tuntis Jeren tai sateen hellää kosketusta mun iholla... ? Miten mä oon pystyny ?

Mä tiedän, että te ette pidä musta siks, koska mä oon niin usein surullinen. Koska mä liian monesti sanon, että mä en jaksa enää. Te ette jaksa enää edes uskoa, että mä joskus olisin oikeesti ilonen pitkän aikaa. Te luovutatte mun suhteen, koska tuntuu, etten mä oo koskaan onnellinen, ja se vasta mut ajaaki ihan maahan.

Mä tiedän, että mun pitäis tehä tälle asialle jotain, ja mä yritän parhaani, mutta koska tuntuu, ettei se oo teille kenellekään tarpeeks, en jaksa enää edes yrittää enempää ku mitä yritän nyt.. Se syö mut elävältä. Hiljalleen ja tuskallisesti.

Oispa maailmassa niitä ihmisiä, jotka ihan oikeesti tulis mun luokse, vaan mun takia, ku mulla on vaikee olla ja haluan tappaa itteni, vaikka se joku asuis toisella puolella Suomea.

Olisinpa mä vahvempi ku mitä oon nyt. Oispa maailmassa joku ihmelääke, joka parantais kaiken.

Kiitos, ku sain purkautua tän pienen hetken, jonka luit tätä.. Vaikka se ei mitään auttanutkaan...